Ei mitään kaduttavaa

Yle kertoi hiljattain, että Suomen teattereissa nähdään tänä syksynä viitisentoista ensi-iltaa, jotka pohjautuvat viime vuosina ilmestyneisiin romaaneihin. Suositut romaanit päätyvät näyttämölle nopeasti, koska niille on jo olemassa yleisöpohjaa; markkinointia ei tarvitse aloittaa tyhjästä, kun kirjailijan nimi toimii houkuttimena.

Yksi tuoreeseen menestysromaaniin perustuva näytelmä nähdään tänä syksynä Kouvolan Teatterissa. Tommi KinnusenEi kertonut katuvansa on saanut teatteriohjaaja Mikko Roihan käsittelyssä väkevän ja puhuttelevan näyttämömuodon.

Roihan produktio ei täysin istu Ylen jutussa kuvailtuun trendiin, sillä ohjaaja aloitti romaanisovitusten sarjansa jo vuosia sitten Orvokki AutionPesärikosta. Sen jälkeen vuorossa olivat Maria JotuninMiehen kylkiluu ja Kultainen vasikka.

Kaikissa on ollut sama idea: työryhmä on koostunut eri ammattiteattereiden näyttelijöistä, ja näytelmää on esitetty kaikkien näyttelijöiden kotiteattereissa.

Myös Ei kertonut katuvansa nähdään Kouvolan lisäksi esimerkiksi Lahden kaupunginteatterissa, Turussa, Tampereella ja Hämeenlinnassa.

Halki poltetun Lapin

Roihan taiteellisiin ja kulmikkaisiin Jotuni-dramatisointeihin verrattuna Ei kertonut katuvansa tuntuu perinteisemmältä, vaikka mukana on toki nytkin roihamaisia elementtejä, kuten tanssillisuutta.

Toisaalta esitys on myös edeltäjiään kypsempi ja syvällisempi. Huumoria on vähemmän, samastumispintaa enemmän.

Tarina kertoo viiden suomalaisnaisen vaelluksesta läpi poltetun ja miinoitetun Lapin, kun heidät sodan päätyttyä passitetaan Norjasta takaisin Suomeen. Norjaan naiset ovat päätyneet kuka mistäkin syystä: työn, rakkauden tai aatteen perässä, puolivahingossakin.

Norjaan lähtemisen lisäksi naisia yhdistää se, että heillä on ollut romanttisia suhteita saksalaisten sotilaiden kanssa. Kun he palaavat Suomen puolelle, käy äkkiä selväksi, että status on nyt huoran ja maanpetturin.

Riisuttu lavastus toimii

Patikointimatkaa kohti Rovaniemeä tehdään niin kouriintuntuvan fyysisesti, että teatterista poistuessaan katsojakin tuntee olleensa matkalla. Tämä kertoo dramatisoinnin ja näyttelijöiden taituruudesta, sillä esityksen lavastus on hyvin riisuttu.

Vaaralliset joen ylitykset, kuoppaiset kuorma-autokyydit ja yöpymiset mitä erilaisimmissa paikoissa kerrotaan muutaman yksinkertaisen lavaste-elementin avulla. Silti matkallaolon ja eteenpäin menemisen poljento on vahva.

Vaikka naisten matka on raskas, fyysisesti ja henkisesti, kerrontaan on osattu upottaa suvantopaikkoja saksalaisine schlagereineen, saunaanpääsyineen ja päihtymisineen. Näiden avulla kokemus ei muodostu liian ahdistavaksi katsojallekaan.

Mielikuvitusta kiehtovia aukkoja

Eri-ikäisiä naisia näyttelevät Ulla Koivuranta, Mari Turunen, Mari Pöytälaakso, Liisa Peltonen sekä Kouvolan Teatterin Tiina Winter. Naiset eivät ehkä ystävysty keskenään, mutta solidaarisuutta ja kiintymystä heidän välilleen poikkeuksellisissa olosuhteissa versoo.

Kun yksi on hylättävä matkasta, syyllisyys kolkuttelee. Yhteistä kokemuspohjaa löytyy yllättävistäkin suunnista.

Naisten erilaisia elämäntarinoita avataan yleisölle hitaasti ja niukasti. Mielikuvitusta kiehtovia aukkoja jää tarinakudelmaan paljon.

Naissukupuolta ei glorifioida: elämä on pohjimmiltaan eloonjäämistaistelua, ja sodan kaltaisissa ääriolosuhteissa naiset ovat yhtä kykeneviä armottomiin ratkaisuihin kuin miehetkin.

Miehet kätilöinä

Jari-Pekka Rautiainen esittää lähes kaikki näytelmän miesroolit, joista useimmat ovat melkein mykkiä. Rautiaisen miehet eivät kuitenkaan ole mitään statisteja vaan erittäin tärkeä osa näytelmän dramaturgiaa ja kerroksellisuutta.

Ilman Rautiaisen arkkityyppisen Miehen läsnäoloa naisten tarina jäisi auttamatta vajaaksi.

Hetkittäin tuntuu suorastaan hätkähdyttävältä, että näytelmän molemmat kätilöt ovat miehiä: niin tarkkaa ja sisäistettyä Tommi Kinnusen ja Mikko Roihan viiteen naiseen keskittyvä kerronta on.

Tarinan nimen merkitys säilyy arvoituksena loppuminuuteille saakka. Kun sanat "ei kertonut katuvansa" vihdoin kajahtavat Irenen (Mari Turunen) lausumina ilmoille, hetki on hieno.

Ehkä päällimmäiseksi tulkinnaksi jääkin se, että Ei kertonut katuvansa on tarina kanttorinrouva-Irenen emansipaatiosta ja ajalle epätyypillisistä elämänvalinnoista. Tästä syntyy tyylikäs analogia Pesärikkoon, Miehen kylkiluuhun ja Kultaiseen vasikkaan.

Bravo!