Viimeinen rakkaus

LauraRuohonen nousi suomalaisen näytelmäkirjallisuuden eturiviin samoihin aikoihin kuin RekoLundán ja KristianSmeds. Muistan näihin tekijöihin vuosituhannen vaihteessa liittyneen hypen, joka innosti uuttakin yleisöä kotimaisen teatterin pariin.

Kouvolalainen Mikä?Teatteri on tarttunut Laura Ruohosen tekstiin vuodelta 1995. KimmoLavasteen ohjaamaOlga kertoo vanhan naisen ja nuoren miehen välille kehkeytyvästä ihmissuhteesta, jonka laatu pakenee määritelmiä. 

Esityksen nähtyäni lukaisin näytelmän vielä tekstimuodossa, sillä Ruohosen näytelmien kokoelmanide löytyi omasta hyllystä. Teatterin penkissä saamani vaikutelma vahvistui: vaikka teksti on lähes 30 vuotta vanha, siinä on paljon sellaista, joka resonoi juuri tässä ajassa.

On sukupuolten ja sukupolvien välistä kitkaa, nuorten näköalattomuutta, viittauksia historiattomuuteen ja ilmastonmuutokseen. Kokemuksen tallentaminen syrjäyttää itse kokemuksen, ja vanhukset muuttuvat nuoremmilleen taakaksi. Yksinäiset ihmiset voivat muumioitua kerrostalokoppeihinsa kenenkään huomaamatta.

Kaikki tämä nykyhetkessäkin ajankohtainen löytyy Laura Ruohosen tekstistä. 

Sopeutumattomat

AijaKajama näyttelee Olgaa, jonka yksinäiseen elämään tupsahtaa Rundis (JanneJärvisalo). Rundis on lipsumassa laitapuolen kulkijaksi: rötöstelee, punkkaa vaihtuvien naisten luona ja sinnittelee miten kuten vailla päämäärää.

Rundis ei pysty kannattelemaan ketään, ei edes itseään; tämä tulee hyvin esiin kohtauksissa varatun Ellan (ViiviMauno) kanssa. Rundis vaatii Ellaa kantamaan häntä reppuselässä.

Olgalla on paitsi elämänkokemusta myös tietoa ja sivistystä. Hän on eksentrinen optimisti, joka patistaa nuorta suojattiaan ryhdistäytymään.

Mikään ihanneihminen Olga ei kuitenkaan ole, päinvastoin: esimerkiksi suhde Espanjassa asuvaan tyttäreen on täynnä jännitteitä.

Rundiksen pessimismi esitetään pikemminkin hänen näköalattoman sukupolvensa ominaisuutena kuin persoonallisuuden piirteenä.

Vaikka Olga ja Rundis ovat eri aikakausien kasvatteja, heitä yhdistää tietty ulkopuolisuus, sopeutumattomuus ja irrallisuus.

Tästä syntyy kiintymystä, ehkä myös kahden yksinäisen tarrautumista toisiinsa — ja lopulta realiteeteista irrallaan olevaa kuvittelua ja rakkauden idealisointia, jossa on totuuden siemen.

Jouluyö jää mieleen 

Aija Kajama ja Janne Järvisalo ovat intensiivisiä rooleissaan, mutta näytelmän kerronta tihentyy kunnolla vasta toisella puoliajalla.

Jakso, jossa päähenkilöt vierailevat jouluyönä Olgan kotiseudulla, on esityksen parasta antia. Iittiläinen OlliKorpela tekee mainion sivuroolin juopuneena kunnanjohtajana, jonka elämän kulissit ovat luhistumassa.

Toinen hieno jakso on päähenkilöiden viimeinen kohtaaminen. Molemmat ovat eri tavoin haavoitettuja, ja päätökset heidän seuraavista vaiheistaan tekevät muut. Tai ainakin yrittävät tehdä.

Olgaa esitetään entisessä elokuvateatterissa, ja siihen sopivasti muutama kohtaus on videoitu muualla. Valkokangasta hyödynnetään toimivasti myös lavastuksessa.